Aatos rapuilla - kesäkuvia

Nettipimennossa, vaihteeksi

Tässä kuvia Aatoksesta ja Mupesta tältä päivältä, tarkoitus oli vaihtaa etusivulle vähän kesäisempää fiilistä, vaikken olekaan ehtinyt muuten päivittää. Näkyy olevan vielä nuo mäenlaskukuvat etusivulla, mikä ehkä kertoo jotain blogin päivitystahdista (sen puutteesta).

PON-info 2/2006, PONin arkea, osa 3

Aloitellessa hyvissä ajoin eli deadline-päivänä uutta Aatoksen PONin arkea -juttua muistelin, etten ole tainnut vanhaa vielä tänne blogiin laittaakaan. Viimeksi kirjoitin Aatoksen ja Mupen seikkailusta, joka tapahtui alkutalvesta. Juttu julkaistu siis PON-infossa 2/2006.

Hurukyytiä

Kuulkaas, en ehtinyt viime kerralla kertoakaan, mutta minä otin aikamoista kyytiä tuossa jokin aika sitten. Kaikki alkoi siitä, kun Mupen (se minun koirakaveri) kanssa ajattelimme käydä vähän juoksulenkillä heti aamutuimaan. En kyllä muista enää, miksi himskatissa me lähdimme ennen aamiaista, mutta sen muistan, että oli vähän suojakeli ja yöllä alkoi pakastaa.

Me kuulimme jostain selän takaa, että emännät meitä huutelivat ja päätimme yksissä tuumin jättää semmoiset huutelijat omaan arvoonsa, kirmasimme sitten saman tien vähän pidemmälle. Juoksimme ja juoksimme ja vielä vähän juoksimme. Kävimme kerrankin kaikkien naapurikoirien luona ja jututimme tyttöjä, mutta olimme sen verran ovelia, ettemme jääneet ihmisten näkyville koko päivänä. Me söimme vähän huikopalaa yhdestä kompostista ja sillä jaksoimmekin sitten taas hölkätä pitkän matkaa. Eikä meille tullut mieleenkään, että kotiin pitäisi mennä, oli niin mukavaa.

Ne emännät olivat sitten tehneet meistä jonkin rikosilmoituksen tai etsintäkuulutuksen. Emme me kuulleet ollenkaan, vaikka meitä oli huhuiltu pitkin kyliä ja etsitty joka mutkasta, mutta eivät älynneet tulla sinne, missä me olimme. Naapurit olivat soitelleet läpi, poliisille ja löytöeläinten talteenottoonkin (ihan kuin me olisimme ikinä jaksaneet sinne asti juosta, sinne on matkaa ainakin 40 kilometriä!) ilmoittaneet meidän olevan karkuteillä. Eli me olimme hetken aikaa ikään kuin lainsuojattomia, minä ja Muppe. Päätimme mennä kotiin vasta kun alkaisi
väsyttää. Emmekä kyllä enää olleet ihan varmoja suunnastakaan, kun kaikki tiet näyttää pimeässä samoilta...

Juosta jolkuttelimme ja sitten tulimme ison tien laitaan. Jäimme siihen laskemaan liikennettä, rekkoja meni ainakin viistoista. Sitten tuli sellainen sini-valkoinen pakettiauto siihen kohdalle ja sieltä nousi sinipukuisia miehiä. Muppe sanoi minulle, että hän lähtee nyt, nuo ei näytä kovin ystävällisiltä ja niillä on mukana huisin iso saksanpaimenkoira. Muppe lähti juoksemaan karkuun, mutta minusta se iso koira ja ne miehet oli niin mukavan näköistä porukkaa, että menin kysymään, ottaisiko ne minut kyytiin, kun en jaksanut enää juosta, nälkäkin oli ja persuuksissa oli monta kymmentä jäänsekaista lumipalloa. Ja ottihan ne. Tutkailivat minun kaulapantaa ja kun siinä on sen minun emännän numero, niin soittivat sille. Sillä aikaa se iso koira kertoi olevansa ihka oikea poliisikoira, se oli siis töissä! Yöllä! Minä kysyin, saako se hyvää palkkaa, mutta tiedättehän te nuo virkakoirat, ne eivät hevin puhu ruoka-asioista. Niin virallisia, että.

Kello oli kolme aamuyöllä, kun minä sitten menin kotiin sen pakettiauton kyydissä. Se iso koira sanoi sitä Musta-Maijaksi, hassu nimi autolle. Muppekin oli tullut kotiin, ihan itsekseen. Minä pelkäsin vähän, että nyt saattaa tulla vihainen emäntä vastaan, mutta ei, se halasi ja rapsutteli
minua ja pussaili ja puhui itkuisella äänellä, ettei saa enää koskaan karata. Ainoa rangaistus, jonka sain, oli se, että jouduin suihkuun, mutta se lämmin vesi tuntui mukavalta, kun ne jääpaakut alkoivat sulaa. Kylläpä oli mukavaa olla kotona, ruokaa saimme heti ja hirmuisesti rapsutuksia, ja minä sanoinkin Mupelle, että tällä lailla me saisimme huisin paljon enemmän halituksia. Muppe sanoi, ettei se taida olla vaivan arvoista, paljon mukavampaa olla kotona vaan. Ja niin me olemme nyt olleetkin.

Kyllä matkailu sinänsä piristää, mutta rotutoverit, katsokaa, ettei ole kovin luminen ja suojakeli, kun karkaatte. Minä ainakin koin vähän kivuliaaksi sen, kun jääpallot roikkuvat joka karvan päässä ja jakaukset menivät kireälle. Minä ajattelin, että ehkä kesä kuitenkin on mukavampi
aika juosta pitkin kyliä.

Kevättä odotellessa, Aatos (1 v 8 kk)

Aatoksen turkkiasioita, taas

On se vaan kumma kaveri tuo Aatos Ahteri. Kun vielä joulun alla tuskailin, ettei turkkia ole ollenkaan ja se mitä on, on liian ohutta ja harvaa, niin nyt sitten on, mitä ihmetellä.

Aatos on kasvattanut pitkän röyhelörintakarvat, piiiiiiitkät kylkikarvat ja pitkät mahakarvat. Tassukarvat hurahtavat parissa viikossa yli mittansa (sen mikä on nuorelle polskille soveliasta ja hygieenistä, että tassukarvat olisivat pyöreät ja sievät) ja säärikarvatkin (mitähän google-hakuja nyt saan) rehottavat hienosti: jalat alkavat muistuttaa tasapaksuja pölkkyjä.

Mutta selkäkarvat. Pituus alle 6 senttimetriä. Ne katkeilevat, koska Aatos pitää kaikenlaisessa (mudassa, hiekassa, lumessa, kakassa) kieriskelemisestä ja ilmeisesti se kuluttaa niitä selkäkarvoja ja katkoo niitä lyhyiksi. Mikähän auttaisi? Viitta?

Sunnuntaikuvat